Pitääkö koululaisen harrastaa kesällä?

23.05.2018

Otsikossa on meidän perheen polttava kysymys tältä keväältä. Tätä on ekaluokalta pääsevän esikoispiparkakkupoikani kanssa väännetty useampaan otteeseen. Yllättäen, hänen näkemyksensä lopulta voitti.

Esikoiseni ei ole koskaan ollut mistään lajista oikein tohkeissaa. Ei, vaikka esimerkiksi jalkapallosta hän on ollut ihan hyväkin. Toissa kesänä sitä harrastaessaan suorastaan joukkueen maalitykki. Siitä huolimatta, edes se jalkapallo, ei imenyt lasta mukaansa. Jokaiset harkat alkoivat pienellä maanittelulla, että mennään nyt. Aina niissä kuitenkin oli kivaa.

Esikoiseni harrastaa talvisin kolmena päivänä viikossa. Lempiharrastuksena on partio. Siitä hän innostui serkkutytön myötavaikutuksesta, ja se innostus on säilynyt koko pimeän talven. Tuntuu että hän oppii partiossa aina itselleen uusia, kiinnostavia taitoja ja se jaksaa pitää mielenkiintoa yllä.

Lisäksi harrastuksiin on kuulunut jo monta vuotta peräkkäin salibandy kerran viikossa ja palloilukerho, jossa pelataan monipuolisesti eri lajeja. Sählyyn tai palloilukerhoon ei tarvitse enää maanitella. Niihin hän menee tosi mielellään joka viikko, mutta en tiedä voiko niidenkään osalta puhua innostuksesta.

Kun nyt on menty kesää kohti, ovat nämä viikkoharrastukset jääneet pois. Alkukeväästä olin vakaasti sitä mieltä, että harrastus kesäksi on löydettävä. Edes yksi liikuntajuttu pitäisi olla, jotta päivät koostuisivat muustakin kuin kotonamaleksimisesta. Sitä mukaa kun näin lehdessä ilmoituksen kivasta kesäkerhosta esittelin sen tohkeissani pojalleni. Koulussa jaettiin kesäkerhoista kertova lehtinen, jonka poika toi rypisteltynä eteisen pöydälle ja minä innoissani selasin (suoristamisen jälkeen) kannesta kanteen. Ehdotuksista käytiin läpi ainakin pesäpallo, jalkapallo, uinti, yleisurheilu, freestyle tanssi ja suunnistus. 

Minä hehkutin, kerroin säännöstä, tössötin ja kannustin. Ja aina törmäsin samaan EI kiinnosta -seinään. Kun urheilu harrastukset olivat 50km säteeltä läpikäydyt, aloin miettiä ettei kesäharrastuksen välttämättä tarvitse liittyä urheiluun. Niinpä sama kaava toistui myös kokkikoulujen, kuviskerhojen ja kielikylpyjen kohdalla.

Sitten minä kuulin ne pysäyttävät sanat. "Äiti, se on kesäloma! Mä haluan vaan relata." Oikeasti pysähtyin miettimään omaa toimintaani. Tässä edessäni velttoili ekaluokkalaiseni. Se poika, joka oli koko vuoden kantanut kotiin pelkkiä kymppituloksia kokeista. Joka oli vuoden sisään saanut 6 Wilma viestiä (4 positiivista, yksi kielen näyttäminen ja yksi huijaus). Ja tsempannut joka kotiläksyn osalta aivan täysillä, jotta lopputulos olisi paras mahdollinen. Ja sitten olin minä, loputtomia vaatimuksia lateleva äiti.

Tuli kyllä sellainen herätys, että piti oikein istua sen kanssa hetki alas. Onko se sitten niin hirveää jos vuoden tsemppaamisen jälkeen haluaa viettää ihan oikean kesäLOMAN? Varsinkin kun nyt eletään sitä ensimmäisen luokan jälkeistä kesää. Ja ketä se kotona oleminen oikeastaan edes haastaa. Niinpä niin, minua. Minä olisin nähnyt pojan mielelläni leirillä tai kerhossa, jotta olisin voinut ajatella että päivässä on ollut liikuntaa ja kehittävää toimintaa. Nyt kun sitä ei voi systätä kerhon harteille, se onkin meidän vanhempien järjestelyjen varassa. Kun kesäkerho ei liikuta lastani, minun pitää tehdä se itse! Ja enemmän kuin lapseni kehittävän harrastuksen puolesta, minä taistelin tuota ajatusta vastaan.

Vaan en enää. Meillä ei tarvitse kesällä harrastaa. Päätin samalla että se koskee koko ala-aste ikää. Saa, jos haluaa itse. Mutta tarvitse ei. Meillä kesä on kiireettömiä aamuja, eväsretkiä, isän kanssa palloilua viheriöllä, äidin kanssa lukemista piknik viltillä tai piirtelyä terassilla. Ideoiden antamista, jotta päivä saadaan täyteen kesätoimintaa (varsinkin kesäkuussa kun vanhemmat ovat vielä töissä) ja toisaalta myös niitä päiviä "kun ei oo mitään tekemistä" ja sitäkin pitää vaan kestää. 

Meidän kesässä saa relata, varsinkin kun on vasta ekaluokkansa selvittänyt. 

Aurinkoa alkavaan kesään!

PS.Luultavasti poikani luulee kesänsä nyt koostuvan vain pleikasta, kännykästä ja leffoista. Mutta niin rela tämä äiti ei ole ;)

Viikon lastenkirja vinkkaus

Esikoisemme on jo pienestä pitäen rakastanut poliisi- ja etsivätouhuja. Tärkeimpiä hahmoja ovat olleet poliisimiehet, James Bond ja Batman. Ja mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä. Siksi tämän viikon vinkkaus kohdistuukin nyt poliisiteemaan. 

Kolmevuotiaani rakastaa kirjaa Poliisiauto takaa-ajossa. Kirjassa on sopivasti tekstiä myös pienemmälle lukijalle, joten 1,9kk vanhanikin jaksaa sen jo kuunnella, isoveljen hyvällä esimerkillä. Lisäksi lukeminen sisältää erilaisia äännähdyksiä, mikä sekin pitää otteessaan. Ihan parhaimpia ovat keskimmäisen piparkakkupojan mielestä taka-aukeamien poliisiajoneuvokuvat. Ensimmäisessä on poliisiauton laitteistoa, josta poika sujuvasti itse luettelee jo kaikki Virve-viranomaispuhelimet. Toisessa kuvassa on neljä erilaista poliisiajoneuvoa, joiden tunnistaminen käy myös häneltä jo leikiten, mutta jota hän aina innolla lukuhetkellä odottaa.

Esikoisen suosikkisarja jatkaa samaa henkeä. Joka synttäreillä ja nimppareilla on pakko saada uusi Lasse-Maijan etsivätoimistokirja. Vaikka esikoiseni osaa jo lukea, nämä kirjat me ollaan tähän mennessä luettu aina yhdessä. Ensiksi aloitetaan sillä että etuaukeaman hahmoista kumpikin valitsee sen jota epäilee kirjan konnaksi, lopussa sitten nähdään kumpi oli oikeassa. Kun kirja aloitetaan, se yleensä luetaan samana päivänä loppuun. Yhtämittaa luettuna kirjan ääneenluku kestää noin 1h. Jännittävät tarinat ovat kuulijansa sopivia, sillä kovin mutkikkaita juonenkäänteitä ne eivät sisällä, mutta pitävät ainakin meidän 7-vuotiasta tiiviisti otteessaan. Jos teillä asuu salapoliisinalku, suosittelen sarjaa lämpimästi.